Upea juhlakuukausi

 

24 maata, 51 ottelua, 11 eri pelipaikkaa, 31 päivää, 142 maalia, Huuhkajat, Christian Eriksen, sateenkaari- ja pride teemat, koronatilanne, Ciro Immobilen törkeä filmaaminen jne. jne. Näistä ja monesta muusta asiasta muistetaan vuodella siirtyneet jalkapallon Euro2020-kisat, jotka päättyivät neljä päivää sitten.

Jalkapallon suurkuluttajana viimeinen kuukausi on ollut juhla-aikaa. Ja vaikka kisoissa oli välipäiviä, jolloin ei pelejä pelattu, löytyi onneksi kotimaisilta kentiltä aina korvaajaksi ja katsottavaksi joku Liigan, Ykkösen, Kakkosen jne. ottelu. Voiko ihmisen elämässä siis täydellisempää kuukautta olla.

Kisat olivat myös vuosien unelman täyttyminen, kun Suomi oli ensimmäistä kertaa koskaan mukana miesten arvokisoissa. Saldona hienosti pelanneilla Huuhkajilla oli voitto Tanskasta ja tappiot Venäjälle ja Belgialle, joista Venäjä-tappio tuntuu erityisen karvaalta Pohjanpalon hylätyn maalin vuoksi ja siksi, että ottelu oli täysin voitettavissa. Ikävän maun koko Huuhkajataipaleelle antoi kannattajien Pietarista mukanaan tuomat yli 400 koronatartuntaa – oliko sinne hei ihan tosissaan pakko lähteä!

Vaikka Suomen voitto Tanskasta tulikin melko järkyttävien tapahtumien jälkeen, on se kuitenkin voitto, eikä siitä sen enempää. Minulle suomalaispelaajista mieleen jäivät Lukas Hradeckyn loistorjunnat, Paulus Arajuuren maamme-laulu ja uskomaton taisteluilme, Joel Pohjanpalon maalit (hyväksytty ja hylätty), Jere Urosen upeat esitykset ja pettymyksenä tietysti Albin Granlundin putoaminen kisajoukkueesta.

Suosikkini (siis Suomen jälkeen) ei kisoja voittanut, mutta se voitti kuitenkin samaan aikaan pelatun Copa American. Itse EM-tasolla suosikkimaitani ovat järjestyksessään Hollanti, Tanska ja Englanti, joista sentään Englanti ylsi aina finaaliin asti, valitettavasti vaan häviten sen yhdelle inhokkimaistani eli Italialle.

Suuri virhe UEFAlta oli kisojen jakaminen useaan maahan ja kotiedun suominen joillekin maille. Toki yhden maan kisoissa aina yhdellä maalla on kotietu, mutta nyt se ei jäänyt yhteen. Se, että yleisöä pääsi otteluihin, oli hieno asia ja olen siinä uskossa, että Pietaria lukuun ottamatta myös koronarajoitukset toimivat kentillä ja niiden ulkopuolella.

Seuraavia jo ensi vuonna järjestettäviä Qatarin MM-kisoja ennen on hyvää aikaa keskittyä kotimaiseen jalkapalloon, joka sekin tarjoaa upeita elämyksiä ja laadukkaita otteluita. Ja syksyllä pelataankin sitten jo MM-karsintoja. Juhlapäivät siis jatkuvat!

Muistakaan myös, että jalkapallo on parasta paikan päällä ja jotta saisimme jatkossakin kokea Huuhkajien tarjoamia hetkiä arvokisoissa, on tärkeää tukea oman maamme seuroja kansoittamalla katsomoita, sillä sitä kautta mahdollistetaan uusien maajoukkuetähtien syntyminen.

Onneksi on jalkapallo!

(Julkaistu alunperin Paraisten Kuulutuksissa 15.7.2021)

Piffen haki pisteet Porista

 

Pargas IF haki eilen Porista tärkeät kolme pistettä, kun se kukisti Herralahden helteessä FC Jazzin maalein 2-1 (2-1).

Ottelu oli Pargas IF:n osalta erikoinen, sillä se pelasi illan aikana periaatteessa kaksi eri ottelua. Ensimmäinen puoliaika oli täysin paraislaisten hallinnassa, mutta toinen puoliaika oli kuin olisi ollut eri ottelussa ja varsinkin ottelun viimeiset 15 minuuttia olivat Piffenille melkoista selviytymistaistelua. Piffenin onneksi porilaisten tarkkuus maalin edustalla ei riittänyt tasoitusmaaliin.

 Ottelun ensimmäisen kymmenen minuutin aikana Piffen vyörytti palloa jatkuvasti porilaisten rangaistusalueen tuntumaan. Ottelun avausmaali suorastaan roikkui ilmassa ja 10. minuutilla se tulikin, mutta ”väärään päätyyn”. Jazz pääsi pallonriistoon omalla alueella ja nopean vastahyökkäyksen päätteeksi Rasmus Laaksonen pääsi viemään kauniilla maalillaan kotijoukkueen 1-0 -johtoon.

Maalista toipuneena Piffen jatkoi painostustaan ja neljä minuuttia myöhemmin Gezim Voca löysi itselleen maalipaikan ja melko löysä laukaus 20 metristä yllätti Jazz-maalivahti Janne Järnstedtin täydellisesti ja lukemat olivat 1-1. Piffenin tahti jatkui vahvana tämänkin jälkeen ja kuusi minuuttia myöhemmin Matias Lahti onnistui kulmapotkun jälkitilanteesta potkaisemaan pallon maaliin ja Piffen johti 2-1. Maalien jälkeen Piffen jatkoi painostustaan, mutta hyvistä tilanteista huolimatta se ei pystynyt niittaamaan ottelua lopullisesti ja näissä lukemissa siirryttiin tauolla.

Mutta mitä sitten tapahtui pukukopissa? Kentälle tuli aivan erilainen Piffen ja oli niin kuin se olisi aloittanut uuden ottelun ja täysin erilaisella tavalla. Jazz pääsi peliin mukaan ja Piffenin pelin rakentelu loppui lähes kokonaan ja maalitilanteitakaan ei enää syntynyt. Sama ilmiö on toistunut joukkueen peleissä aikaisemminkin tämän kauden aikana. Jostakin syystä hyvä peli-ilme jää tauolla pukukoppiin ja ne hyvät asiat, joita toteutettiin ensimmäisellä puoliajalla, unohtuvat täysin ja vastustajajoukkue pääsee peliin mukaan ja ottaa osin myös pelin hallinnan itselleen.

Piffenin pelaajista näkyvimmässä roolissa ja myös porilaiskatsomon silmiin osui Yoonis Muse, joka teki keskikentällä töitä hartiamäärin ja oli ehdottomasti joukkueen paras ja näkyvin pelaaja. Toki myös varsinkin ensimmäisellä puoliajalla ahkerasti tilanteisiin hakeutunut Voca oli yksi onnistujista. Arnold Uschanoff otti maalissa tuttuun tapaan taas pari game saveria. Viimeiseksi kymmeneksi minuutiksi hyökkäyksen kärkeen vaihdettu Elias Untamala pelasi myös hyvin sen ajan, mitä ehti kentällä olemaan.

Voiton myötä Piffen nousi sarjataulukossa kymmeneen pisteeseen ja jakaa kärkipaikan yhdessä GrIFK:n ja Ilves-Kissojen kanssa, ollen huonomman maalieron vuoksi kolmannella sijalla. Piffenin kausi jatkuu tulevana sunnuntaina, kun se kohtaa Pajbackassa HJS:n, jolle sillä on kalavelkoja maksettavana viime kauden 0-2 -tappion vuoksi.

Kylmä ja talvi

Myönnän heti alkuun, että en pidä talvesta. Itse asiassa lähes vihaan talvea, mutta koska viha on melko voimakas sana ilmaista mielipidettäni, jääköön se nyt vain tuohon pitämiseen.

Talvella on kylmä, talvella sataa lunta, jota näin omakotiasujana joutuu luomaan aina sateen sattuessa, talon lämmittämiseen kuluu paljon (lue: liikaa) öljyä, auton joutuu laittamaan kylminä aamuina johdon päähän ja ikkunoita joutuu skrapaamaan auki. Välillä siinä menee todella paljon aikaa, kun ne ovat todella jäässä. Talvella on liukasta ja terveysasemien vastaanotoilla paikataan rikkoutuneita luita ja niin edelleen ja niin edelleen. En siis löydä yhtään syytä, miksi pitäisin talvesta. En edes lumen mukanaan tuoman valkeuden ja keväällä auringonpaisteessa hohtavien hankien kautta.

Olen usein miettinyt, mistä tämä minun vihani – siis käytän nyt kuitenkin tätä vahvempaa sanaa – talvea kohtaan oikein johtuu. Lapsena toki, niin kuin minun nuoruudessani vielä tehtiin, vietettiin päivät pitkät koulun jälkeen ulkona kavereiden kanssa. Rakensimme lumilinnoja, kävimme naapurikerrostalon lapsia vastaan välillä ”melko verisiä” lumisotia ja pelasimme iltaisin lähellämme olleen puutalokaupunginosan kaduilla tossulätkää. Toki meillä oli myös taloyhtiön alakerrassa oma kerhohuone, missä olimme välillä pakkaselta suojassa ja pelasimme pöytätennistä ja ”touhusimme” tyttöjen kanssa. Ei meillä silloin mitään tietokoneita ja muita vempaimia ollut.

Olen myös nuoruudessani pelannut ulkojäillä jääkiekkoa. Kaupunginosaliigassa pelasin Detroit Red Wingsissä puolustajaa ja numeroni oli kolme. Muistaakseni numero oli sama kuin juuri silloin HIFK:sta lähdön jälkeen Detroitissa pelanneella Carl Brewerilla.

Hiihtäminen oli jo lapsesta lähtien minulle jonkinlainen punainen vaate. Kävin toki kavereiden kanssa hiihtämässä silloista Kansanhiihdon lenkkiä ja merkitsemässä suoritukseni Kansanhiihtovihkoon.

Mutta kun kyseessä oli koulun hiihtokilpailut ja myöhemmin myös hiihtokilpailut armeijassa aliupseerikoulussa, se viimeinenkin halu hiihtää meni pois.

Olin aina viimeinen, kun en kerran yksinkertaisesti osannut kunnolla hiihtää ja en oikein pysynyt kunnolla pystyssäkään. Armeijassakin kilpailussa itse asiassa potkaisin sukseni tahallisesti poikki eräässä alamäessä, jotta sain keskeyttää kilpailun. Sinä talvena Riihimäellä oli lunta varmaan ihan muutaman vuoden tarpeeksi asti ja silloin hiihdettiin – siis todella hiihdettiin!

Vaikka viime talvi (2019–20) oli siis mitä oli – pimeä ja sateinen – oli se talvi, josta minä pidin. Ei minua haittaa pimeys ja jatkuva kosteus. Ei se ole masentavaa. Ainoa syy oikeastaan siihen, että voin ”hyväksyä” lumisen ja kylmän talven on se, että lapset ja nuoret saisivat ainakin kerran elämässään kokea, millaista on talvella silloin kun on lunta – ja tietysti vielä yksi asia: jouluaattona kuuluu olla lunta ja silloin pitää sataa sellaisia hiljalleen laskeutuvia leijuvia isoja lumihiutaleita. Mutta siis vain jouluna, sillä joulu on ihmisen parasta aikaa!

Julkaistu alunperin Paraisten Kuulutuksissa 18.2.2021