Olen joskus ollut intohimoinen jääkiekon
ystävä. Muistan elävästi, kun Suomi ensimmäisen kerran voitti Gustav Bubnikin
alaisuudessa ensimmäisen kerran Tsekkoslovakian 3-1 tai kun Kanada kaatui
Grenoblen talviolympialaisissa 5-2 vai oliko se 5-1 ja Sylbergit hyppivät
meidän yläpuolella olleessa asunnossa tasajalkaa tai kun Neuvostoliitto meni
nurin 2-1 Isvestija-turnauksessa jne. jne. Unohtamatta tietenkään vuoden 1995
maailmanmestaruutta.
Lukuisat ovat ne kerrat, kun junnuna kävellen
keskustasta oli pakko mennä Isomäkeen katsomaan RU-38:n ja Karhujen SM-sarjaotteluita
ja myöhemmin vielä muutaman vuoden ajan Ässien pelejä, ennenkuin kannatussuhteeni
Ässiin katkesi. Syytä en tässä kerro. Muistan myös ensimmäisen
jääkiekko-otteluni, kun isäni vei minut Juhannuslehtoon katsomaan Karhujen ja
HIFK:n välistä ottelua. Katsomossa oli niin paljon väkeä, että en nähnyt peliä
lainkaan ja lähdinkin ensimmäisen erän jälkeen kotiin. Onneksi asuimme siihen
aikaan muutaman sadan metrin päässä Juhannuslehdosta..
Usein tuli myös istuttua Forstenin Passen ”laatubussiin”
peliä katsomaan joko Tampereelle, Helsinkiin, Turkuun tai Raumalle. Putajan
Esson höyrymakkarat ovat jääneet lähtemättömästi mieleen, kuin myös Kupittaan
loistava sinappi. Ei se makkara Isomäessäkään huonoa ollut.
Jääkiekkoa en juniorina pahemmin pelannut, sillä
ykköslajini oli jo tuolloin jalkapallo. Kiekkoa pelasin ainoastaan Karhujen
kortteliliigassa Detroitin paidassa ja koulun peleissä. Karhuissa pelasin
puolustajana ja koulun peleissä maalivahtina. Lyhyen kiekkourani lopetin
saatuani kiekon poskeeni juuri ennen koulun mestaruusottelun alkamista. Kun se
kiekko siihen poskeen kalahti, ei kulunut varmaankaan kuin sekunti-pari, kun
olin tehnyt päätökseni, että tämän laji ei ole minua varten ja menin elokuviin.
Sen jälkeen keskityinkin tyttöihin, rokkiin ja jalkapalloon ja nimenomaan
tuossa järjestyksessä. Jälkeenpäin on hieman harmittanut, että B-juniorina
lopetin myös urani jalkapallossa, palaten sitten siihen monta vuotta myöhemmin Baaripuulaakin
ja sen inspiroimana Rockfutiksen merkeissä.
Olen selostanut tähän mennessä kaiken kaikkiaan
953 jääkiekko-ottelua joko radioon tai televisioon. Näistä suurin osa on
jääkiekon SM-liigaotteluita, joita on kertynyt 943, joten olen ollut lajin
parissa siis melkoisen tovin, kun kaudesta johtuen pelejä on ollut 50-70 kpl
kautta kohti. Ja kuten aikaisemmin mainitsen, 1995 maailmanmestaruuden aikaan
olin vielä vahvasti jääkiekon ystävä, mutta sen jälkeen tapahtui jotakin, joka
vei pikku hiljaa nakertaen mielenkiintoni lajia kohtaan. Kotimainen SM-liiga
vielä kiinnosti, jo pelkästään senkin takia, että seurasin lajia selostajana ensin
reilut 200 ottelua Ässien pelejä ja sitten reilut 700 ottelua TPS pelejä.
Mikä sen mielenkiinnon sitten vei? No sen vei
Suomen jääkiekkoliitto, suomalaiset maajoukkuekiekon kannattajat ja se
käsittämätön hypetys jääkiekon ylivertaisuudesta. Jääkiekko sitä jääkiekko
tätä. Suuressä pöhötyksessään jääkiekkoväki ei tajunnut, että on olemassa
muitakin lajeja, enkä nyt tarkoita pelkästään suuresti rakastamaani jalkapalloa.
TPS:n pelejä selostaessani liiga ja TPS kiinnostivat mutta esimerkiksi
jääkiekon MM-kisat eivät. Mitkä ne sellaiset kisat ovat, joissa eivät pelaa
maailman parhaat jne? Kuka NHL:n jämäjoukkueiden pelaajista tulevat kisoihin
jne. Näiden juttujen jauhaminen päivästä
toiseen iski niin suuren kyllästymisen ja vastareaktion, että en ole sellaista
elämässäni koskaan aiemmin kokenut. Tuolloin jääkiekosta tuli minulle paska
laji!
Tepsin pelejä selostamalla pysyin vielä
kohtuudella lajissa mukana ja voin hyvällä sydämellä sanoa, että en antanut sen
vaikuttaa työhöni niitä selostaessani. Määrätty intohimo tosin väheni koko ajan.
Ja oikeastaan oli melkoinen helpotus, kun emme enää Auran Aaltojen kanssa uutta
sopimusta tehneet. Onkin ollut mielenkiintoista seurata sivusta Silvennoisen
Markun intohimoista otetta ja paneutumista lajiin. Samanlaista se oli
minullakin alussa, mutta uskoisin, että Markulla tuota lajiin hiipumista ei
tapahdu. Tai no, aika näyttää.
Toki on myös pakko myöntää, että jääkiekko ei
ole enää edes hieno peli. Siis sitä mitä se aiemmin oli. Pelin tuhoton vauhti,
puumailoista luopuminen jne. ovat tehneet jääkiekosta pelkkää sähellystä ja
tylsän pelin. Yksilöt puuttuvat – no ehkä muutama niitä on – ja pelaajat ovat
sitä samaa massaa, jotka luistelevat kovalla vauhdilla suurin piirtein päästä
päähän kenttää ilman minkäänlaista ajatusta. Ja se toinen puoli eli ne
tappelut, taklaukset, vastustajien tahalliset vahingoittamiset, aivotärähdykset
jne. eivät kuulu hienoon urheilulajiin. Eivät yksinkertaisesti kuulu.
Kävin viime kaudella katsomassa Turkuhallissa
varmaan jotakin parisenkymmentä ottelua ja suurimmaksi osaksi ne olivat huonoja
pelejä. Toki muissakin lajeissa nähdään tuon tuostakin huonoja pelejä. Kaikki
pelit eivät yksinkertaisesti voi olla hyviä, mutta sanoisin, että
prosentuaalisesti jääkiekossa nähdään eniten huonoja pelejä. Tämä ei ole
tutkittua faktaa, mutta mutu-tuntumani on se verran vahva, että väittäisin
olevani melko lailla oikeassa.
Tämä kirjoitus on samalla hätähuuto. Tehkää
jotakin ennen niin suuresti pitämälleni lajille. Tehkää siitä hieno ja
kiinnostava laji jälleen. Minä todella haluaisin pitää jääkiekosta, mutta en
nykyisin yksinkertaisesti pysty, en kertakaikkiaan pysty.
