Pargas IF:n eilinen viiden maalin häviö ÅIFK:lle käsipalloliigassa herätti mieliin vanhoja muistoja siitä kuinka vaikeaa on silloin, kun joukkue häviää ottelu ottelun jälkeen ja millaiseksi peikoksi voittamisen pelko silloin muodostuu.
Muistan hyvin jalkapallokauden 1988. Tuon kauden aikana selostin Radio Poriin jalkapallon silloista SM-sarjaa ja Porin Pallo-Tovereiden otteluita. Tai no, en nyt ihan sentään todella hyvin muista, sillä en tosiaankaan muista, oliko kesä aurinkoinen ja lämmin vai sateinen ja kylmä tai jotakin siltä väliltä. Mutta sen muistan, että sen kauden aikana PPT ei voittanut sarjassa yhtään ottelua.
Kausi alkoi 1-4 -kotitappiolla Ilvestä vastaan ja viikon päästä vappupäivänä Lahden Suurhallissa tappiolukemat olivat samat. Sen pelin jopa muistan oikein hyvin. Johtuisiko siitä, että se pelattiin vappupäivänä ja hallissa. Pelillisesti PPT ei siinä ollut huono, niinkuin ei itse asiassa muutenkaan kauden aikana, mutta kun vastustaja tekee paikoistaan maalin ja itse ei, niin silloin lukemat ovat tuollaiset.
Seuraavat kaksi peliä menivätkin jo kohtalaisen hyvin eli tasapelit Reipasta (1-1) ja Hakaa (3-3) vastaan antoivat edelliskauden sarjakutoselle toiveita paremmasta. Mutta toisin kävi. Sen jälkeen voitot karttoivat joukkuetta kahdeksan kertaa peräkkäin, kunnes 26. kesäkuuta päästiin maalittomaan tasapeliin kotikentällä Hakaa vastaan. Tätä seurasi toinen tasapeli taas Reipasta vastaan (2-2), mutta seuraavassa ottelussa Kuusysi pudotti taas maan tasalle ladottuaan Porin Stadionin tulostaululle tylyt 6-0 -voittolukemat, jonka jälkeen Mikkelissä taisteltiin taas maaliton tasapeli.
Sen jälkeen edettiin tasaista tahtia pääasiassa tappiollisesti, kahdella tasapelillä höystettynä. Merkille pantavaa näissä loppukauden tappiossa oli, että ainoastaan kerran tappio tuli enemmän kuin yhden maalin erolla eli 18. syyskuuta Kuopiossa KuPS:n voittaessa 2-0. Tämä oikeastaan korostaa sitä tosiseikkaa, että joukkueella oli melkoinen voittamisen pelko. Suurin osa näiden otteluiden ratkaisuista kun syntyi viimeisten minuuttien aikana. Jo useaan otteeseen näytti siltä, että se voitto tulee, mutta ratkaisevassa vaiheessa peli hajosi ja vastustaja tasoitti tai teki voittomaalin. Missään vaiheessa tämä ei kuitenkaan näkynyt joukkuehengessä. Hurtti porilaishuumori toimi ja Paken pikkusikarit paloivat tasaiseen tahtiin.
Pargas IF:n käsipallojoukkueella on tilanne tällä hetkellä voittamisen pelon suhteen hyvin paljon samanlainen. Ainoa ero oikeastaan on siinä, että se yleensä häviää ottelut huonoilla aluilla ja sen jälkeen, kun vastustaja on päästetty muutaman maalin johtoon ja periaatteessa tavoittamattomiin, alkaa sekin pelaamaan. Eilen tilanne oli hieman toisin, sillä se johti ottelua lähes sen viimeiselle kympille asti, mutta siinä vaiheessa kaikki muuttui. Sen jälkeen kun ÅIFK päästettiin tasoihin, oma peli hajosi lopullisesti. ÅIFK teki lopussa 8 maalia ja PIF 3. Ja siinä se sitten oli.
Vaikka seuralla on huippuvalmentaja ja hyviä ulkomaalaisvahdistuksia, ei se riitä, kun on kyseessä juuri tämä voittamisen pelko. Jostakin täytyisi löytää se tahtotila ja usko, jolla ne voitot otetaan. Harjoittelemalla se ei tule, vaikka harjoittelu toki on tärkeää. Yksinkertaista lääkettä siihen ei ole. On vain uskottava itseensä, mutta jos joukossa on yksikin, joka siihen ei usko, hajoittaa se koko pakan. Olisikin mukava tietää, onko Pargas IF:n kohdalla tilanne tämä ja jos on, niin silloin jonkun muun kuin ulkomaalaisen huippuvalmentajan pitää purkaa se umpisolmu. Enkä tarkoita tällä sitä, että valmentajaa pitäisi vaihtaa. En suinkaan ja päinvastoin. Mutta joku joka tuntee pelaajat, joka puhuu pelaajien kanssa samaa kieltä. Tai sitten vaan pitää voittaa se seuraava ottelu.
Voin sanoa, että se tunne, kun se voitto tulee - ja sen tiedän, että kohta PIF voittaa - on aivan valtavan upea. Tuosta tulikin mieleen, kun 20 vuotta sitten valmensin naisten II-divisioonajoukkuetta (PiTU), joka aikaisempina kausinaan ei ollut voittanut ottelun ottelua. Muistan hyvin kun se ensimmäinen voitto Nice Futista vastaan tuli, millaisen riemun se voitto meissä kaikissa nostatti. Sen jälkeen olikin taas helppo hävitä kolme seuraavaa ottelua maalierolla 0-15, sillä me olimme voittaneet yhden ottelun ja tiesimme millaista voittaminen on. Ja itse asiassa voitimme kauden aikana vielä kolme ottelua lisää, kun Salon Vilpas kaatui 4-2 ja 4-0 sekä KaaPo 6-2. Seurajohto lupasi saavutuksemme kunniaksi seuraavaksi kaudeksi pienen palkinnon, mutta sitä ei koskaan tullut ja erosin tehtävästäni ennenkuin uusi kausi alkoi. Seuraavalla kaudella joukkue ei sitten enää taas voittanutkaan yhtään ottelua.
Tämän blogitekstin otsikko oli siis "Voittamisen pelko - miten se voitetaan?" En luvannut vastausta siihen, enkä sellaista anna, koska sellaista ei ole. Se vaan on voitettava.
PS. Kyllä PPT kesällä 1988 sentään pari ottelua voitti, sillä Suomen Cupin 1. kierroksella kaatui FinnPa kotona 2-1.
Josta PPT suoraan 5. kierrokselle: HIK-PPT 0-5. Cupin kuudennella kiepillä:
PPT-OLS 2-1 mutta 7. kieppi taittoikin jo niskan: OTP-PPT 6-0.
PS2. Ja kiitos kun jaksoit lukea tänne asti, Laita sen kunniaksi sähköpostia aiheella Guts osoitteeseen rockfun@parnet.fi ja voit voittaa Gutsin tuotepalkinnon.
