Olli Lindholm - hieno mies ja hyvä ystävä

Muistan aika elävästi hetken, jolloin tapasin ensimmäistä kertaa Olli Lindholmin. Kyseessä oli Porin Elävän Musiikin Yhdistys Pelmun järjestämä tilaisuus Porissa Riihikedon koululla. Kaksi vihaista punkkaripoikaa (Olli ja Koivusalon Vesku) lähestyivät minua tilaisuudessa tuimat ilmeet kasvoillaan. Loin katseeni nopeasti ympäristöön pakoreittiä etsiäkseni, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt tulee turpaan ja lujaa. No – näin ei kuitenkaan käynyt.

Toimin siihen aikaan Pelmun toiminnanjohtajana ja olin laittanut yhdistyksen toimesta poikien edustaman Appendix –orkesterin boikottiin aikaisemmin sinä vuonna järjestetyn rauhankonsertin tapahtumien vuoksi. Tätä pojat tulivat sydämestään purkamaan ja loppujen lopuksi siitä selvittiin ”vähin naarmuin” ja erosimme sulassa sovussa.

Annoin sitten ”armon käydä oikeudessa” ja kelpuutin Yö-yhteen Pelmu järjestämiin rokkibileisiin Malminpään koululle syyskuussa 1981. Sittenminhän keikasta on julkaistu vinyyli, jonka äänittäjänä toimin. Toki sen tilaisuuden kaikkien bändien esitykset taltioitiin – kiitokset edelleen Broholmin Lapalle, joka lainasi mikseriä. Keikan päätteeksi äänitteeltäkin kuuluu suoraan sanottuna vittuuntunut toteamani ”painukaa vittuun sieltä lavalta”, koska odotin paljon enemmän lavalle seuraavana tulevalta Tero Vaaran luotsaamalta Ry Virsulta.

Matkan varrella ajatukseni Yöstä ja Ollista muuttui ja vuoden 1982 Rockin SM-kisojen Porin karsintojen jälkeen olimmekin jo ”parhaita ystäviä” ja olin myös ottanut Yön silloisen aloittelevan ohjelmatoimistoni listoille. Kaikki siitä eteenpäin onkin historiaa, jonka suuri yleisö hyvin tietää. Vieläkin törmään ihmisiin, jotka muistavat minut Yön managerina, vaikka olen jo 30 vuotta tehnyt aivan jotain muuta.

Yö-yhtye oli tuolloin viiden muusikon, roudareiden ja minun muodostama kaveriporukka, joka käytännössä vietti kaiken aikansa yhdessä joko treenikämpällä Poikkikatu 8:ssa tai sitten alkuaikoina Liikebaarin alakerrassa Lintukaljaa (Light Beer) juoden. Tuokin paikka sitten matkan varrella muuttui Itäpuiston verralle Mustaan Rudolfiin.

Tuosta porukasta Olli erottui selvästi, sillä vaikka aika ajoin Ollikin leijui jossakin korkeammissa sfääreissä muiden bändikavereiden tavoin, hän oli se liima, joka piti porukan kasassa ja yhtenäisenä. Ilman Ollia ja Ollin järjestelmällisyyttä, täsmällisyyttä ja tiukkuutta Yöstä ei olisi tullut pitkäaikaista Suomirockin legendaa. Ja siitä olen ylpeä, että olen saanut tällä matkalla aikoinaan mukana olla. Toki aina se järjestelmällisyys ei ollut ihan tiukkaa, varsinkin kun juhannuksena 1984 Lahden keikan palkkion 17 000 markkaa oli sullottu muovikassiin, joka oli kaiken lisäksi melko näkyvällä paikalla. Onneksi kukaan ei sitä kassia vienyt ja nekin rahat aikoinaan minun toimistolle tilitettiin.

Olli ja Liuhu (Juha Rauäng) olivat siihen aikaan päivittäisiä vieraita toimistollani heti sen jälkeen, kun olivat yhdessä suorittaneet Liuhun päivittäisen työn kuskaten äitinsä silloin omistavan Jussikan ruokapalvelua ympäri Poria. Ensimmäinen kysymys poikien saapuessa toimistolle oli aina ”onko keikkoja” ja olihan niitä. Siihen aikaan en joutunut hirveästi Yötä myymään, vaan toimin pikemminkin jakelijana, että paikat ja ajat sopivat hyvin. Tosin niissäkin joskus sattui pikku lipsahduksia. Taisi mennä ns. ”matkan varrella” keikka Lapuan ja Vaasan välillä käydä jossakin Joensuussa tai vastaavaa, mutta pojat eivät valittaneet. Keikat tehtiin ja sillä siisti.

Ei siinä vuosien 1983 ja 1984 hullunmyllyssä oikein tahtonut mukana pysyä ja jossakin vaiheessa minunkin piti jäädä keikoilta pois ja keskittyä toimistolla keikkojen myyntiin. Onneksi oli Olli, joka piti muun käytännön rullaamassa. Ja vaikka keikoilla ja reissuissa alkoholia kului jne., niin Olli piti huolen siitä, että hommat tuli tehtyä.

Vuosi 1985 ei enää ollut ruusuilla tanssimista ja kesällä totaalisesti perseelleen mennen juhannuksen jälkeen Hakulisen Jussi jätti bändin ja pienen pohdinnan jälkeen bändi päätti jatkaa. Olli otti kitaran kainaloonsa ja sen syksyn ennen Petanderin tuloa bändiin Yö oli hetken aikaan melkoinen rock/punk-bändi. Silloinkin isossa roolissa oli jälleen Olli.

Tammikuussa 1986 olikin sitten minun ”kohtalon keikkani”. Yö kun oli koko historiansa ollut bändi, joka teki ns. prossakeikkoja. Tammikuun alkuun olin kovalla vaivalla saanut myytyä bändille sellaisen Tarvasjoelle Tarvashoviin. Kuinka ollakaan paikalle vaivautui jotain 40 maksanutta ja sehän meni taloudellisesti aivan perseelleen. Bändi meni tämän jälkeen palaveeraamaan Tampereelle Epen ja keikkamyyjäesikuvani Jouko Karppasen kanssa ja lopputulemana oli Yö-yhtyeen ensimmäiset potkut. Meikäläinen, joka oli koko ajan virallisesti ollut bändin 6. ei-soittava jäsen, sai lähteä. Silloinkin asian tuli selittämään Olli yhdessä Liuhun kanssa ja nämä potkut annettiin todella tyylikkäästi. Potkujen jälkeen jäin vielä joksikin aikaa hoitamaan bändin fanclubin asioita ja Yö News –lehden tekoa.

Näiden potkujen jälkeen suhteemme Ollin kanssa pysyi hyvänä ja olimme edelleen yhteyksissä säännöllisesti. Soittelimme toisillemme, vaihdoimme kuulumisia ja taisimme joskus käydä pizzallakin. Kukaan ei siis lähtenyt ovet paukkuen. 90-luvun huonoina aikoina Olli aika ajoin kertoi, että nyt ollaan tehty niin kova levy, että oksat pois. No – kaikkihan tietävät, että näin ei tapahtunut. Yritin kuitenkin koko ajan olla jonkinlaisena tukena - koska sitähän Olli minulta haki - ja uskoa siihen, mitä Olli minulle kertoi. Samaan aikaan kun sitten vielä selostin Porin Ässien pelejä paikallisradiolle ja myöhemmin paikallis-TV:lle, riitti meillä muutakin puhuttavaa.

90-luvun puolivälin jälkeen Yö tuli takaisin ja viimeistään Rakkaus on lumivalkoinen palautti Yön siihen asemaan, mihin se kuului. Ja meidän ystävyytemme Ollin kanssa jatkui ja oli ennallaan – tai no taisi se hieman olla muuttunut Ässät-painotteiseksi.

Vuonna 2002 muutin pois Porista Paraisille ja muistan hyvin, kun silloisen asuntoni keittiössä juttelin Ollin kanssa viimeistä kertaa näitä meidän säännöllisiä viikkokeskusteluja. En ollut enää Ässien mies ja Ollinkin puhelut yllättäen loppuivat. Toki senkin jälkeen olimme aika ajoin yhteyksissä ja pyysihän Olli minua spikkaamaan Turun Caribian juhlakeikalle bändin lavalle, mutta aiheet ja keskustelut eivät olleet enää samoja, varsinkin kun olin ryhtynyt selostamaan TPS:n pelejä ja päässyt toteuttamaan monivuotisen haaveeni Tepsin pelien selostamisesta, vaikka Ilveksen mies olenkin jo 80-luvulta lähtien ollut – ja olen edelleen!

Tässä vuosien varrella olen usein ollut tilanteissa, joissa Ollista ollaan puhuttu kriittisesti, mutta olen aina pyrkinyt muistuttamaan, kuinka hyvä ihminen Olli oli. Minulle Olli oli aina hyvä kaveri, yksi parhaista, vaikka emme enää viime vuosina siis tiiviisti yhteydessä olleetkaan. Ollin poislähtö tuli järkytyksenä, enkä ole vieläkään oikein kunnolla pystynyt edes katsomaan Voice of Finlandin jaksoja, joissa Olli on vielä mukana ja lehtijuttujakin olen sivuuttanut ison määrän. Yksinkertaisesti en ole pystynyt.

Ollin hautajaiset pidetään huomenna Pomarkussa, mutta valitettavasti en pääse paikalle saattamaan Ollia viimeiselle matkalleen. Suuri kaipuu kuitenkin jää – hyvä ystävä ja hieno ihminen on lähtenyt.