Huomenna kaikki muuttuu

Olen luonteeltani melkoinen pessimisti. Yleensä seuratessani suosikkijoukkueeni peliä paikan päällä tai televisiossa, uskon ihan viimeiseen asti, että vastustaja tekee maalin ja voittaa tai vastaavaa – no, en nyt kuitenkaan Liverpoolin peleissä, sillä nehän voittavat aina!

Nyt olen kuitenkin toista mieltä, sillä huomisesta lähtien suomalainen jalkapallo astuu sellaiseen aikakauteen, missä se ei koskaan aikaisemmin ole ollut. Suomi nimittäin varmistaa huomenna paikkansa ensi kesän jalkapallon EM-kisoihin. Huomenna siis kaikki muuttuu. Olen siis optimisti – tai pitäisikö sanoa realisti?

Kaikki ennusmerkit ovat nimittäin olemassa, että Suomesta on kovaa vauhtia tulossa jalkapallomaa – vihdoinkin. Huominen Liechtenstein-ottelu on se lopullinen vedenjakaja, jolloin se tapahtuu. Jääkiekkoa mitenkään väheksymättä: jo oli aikakin. Suomi kun on aikaisemmin ollut Euroopan ainoa maa, missä tuo jääurheilulaji on ollut ykkösenä, mutta nyt tilanne muuttuu.

Hold your horses Järvenpää, sanoo varmaan aika moni. Suomihan on jääkiekon maailman rankingissa sijalla 3 ja jalkapallon vastaavassa 55. Eihän se siis voi olla jalkapallomaa. No joo, jos tällä mittarilla lasketaan, niin… Ei en hyväksy. Kiekon rankingissa on 52 maata, joista ihan tosissaan varteen otettavia on ehkä 15-20 ja jalkapallon vastaavassa 209 maata ja tosissaan varteen otettavia periaatteessa lähes kaikki. Muutamassa lajissa käytettävää vaikeusastekerrointa hyväksikäyttäen, olen oikeutettu sanomaan tämän jo pelkän rankingin perusteella. Toki paikka EM-kisoissa tukee sitä entisestään.

Suomessa on jo vuosia pelattu laadukasta jalkapalloa. Menestys vaan on jostakin syystä karttanut meitä. Nyt ne palaset ovat vihdoinkin kohdallaan ja voimme vihdoinkin heittää syrjään sen p:llä alkavan kirosanan, jota jotkut jääräpäät, jotka eivät väitteensä tueksi edes käy pelejä katsomassa, tästä jalosta lajista käyttävät. Se on jalkapalloa, kaikilla sen mahdollisilla tasoilla. Eihän se jääkiekkokaan mitään kendoa ole – eihän?

(Kirjoitus on alunperin julkaistu Paraisten Kuulutusten 14.11.2019 ilmestyneessä numerossa.)

Missä menee Suomi-käsipallo – ja missä Piffen?

Oli todella hienoa seurata viime kaudella Riihimäen Cocksin edesottamuksia käsipallon Mestareiden liigassa. Ottelut olivat tasaisia ja jännittäviä ja osa peleistä ratkesi vasta aivan loppuhetkillä – ja muutamaan otteeseen valitettavasti Cocksin tappioon.

Cocks on jo jonkun aikaa ollut Suomi-käsipallon lippulaiva. Baltian liigasta on haettu menestystä jo ennen Mestareiden liigaa ja taival jatkuu myös tulevalla kaudella. Riihimäellä menee muutenkin lujaa, sillä kohta joukkue pääsee pelaamaan otteluitaan omaan halliin, eikä sen tarvitse enää viedä Mestareiden liigan kotiotteluita Vantaalle.

Käsipallon valtakunnallinen näkyvyys ei ole monellakaan mittarilla mitattuna toivottua, mutta onneksi sentään Veikkaus-TV ja joukkueiden omat striimit ovat näyttäneet otteluita. Meillä täällä Paraisillakin olemme toteuttaneet niitä jo muutaman kauden ajan. Katsojamäärät eivät ole suuria, mutta mukavaa on kuitenkin ollut huomata, että peleillä on ollut oma aktiivinen seuraajajoukkonsa.

Käsipalloliitto julkaisi jonkin aika sitten tehneensä yhteistyösopimuksen liigapelien näkyvyydestä SolidSportin kanssa. Sen ansiosta miesten ja naisten pääsarjojen jokainen ottelu lähetetään suorana lähetyksenä syksystä alkaen SolidSportin käsipallokanavalla sekä joukkueiden omilla SolidSport-kanavilla. Kokemuksesta tiedän, että kanavien maksullisuus ei ole välttämättä hyvä asia. Esimerkkinä kerrottakoon, että kun lähetimme Piffenin otteluita maksullisella Fanseat-kanavalla, olivat katsojamäärät 20 – 120 välillä, mutta viime kaudella, kun kanavana oli ilmainen Piffen TV You Tubessa, katsojamäärät olivat 650 – 1 200 välillä. Melkoinen ero.

Naisten ja  miesten maajoukkueilla on uudet päävalmentajat, mutta niihin en nyt ota tässä yhteydessä kantaa. Sitä vastoin, olen huolissani maamme pääsarjojen tilanteista. Joukkuemäärät sekä naisten että miesten liigassa supistuvat. Pelaajia ei löydy tarpeeksi. Sanoisin, että tilanne on huolestuttava. Mieleen tulee vahvasti Kaukalopallon kohtalo, kun sen liiga kutistui aikoinaan vain 4 joukkueeseen (jos oikein muistan) ja kuihtui sen jälkeen kokonaan.

Tälläkin hetkellä, kun kauden alkuun on pari kuukautta, monella seuralla on tilanne vielä monella tapaa auki ja mm. Piffenin miesten liigajoukkueelta puuttuu edelleen päävalmentaja ja kuulemieni huhujen mukaan pelaajasopimuksiakaan ei pahemmin ole. Toisen huhun mukaan kuulemma on. Kaiken lisäksi joukkue on jo varmuudella menettänyt muutaman tärkeän pelaajan. Robin Mattsson siirtyi ÅIFK:hon ja Samuel Alexandersson HIFK:hon. Lisäksi viime kaudella loukkaantumisesta kärsinyt Peter Vikman tietääkseni lopettaa. Päävalmentajaneuvotteluja on käyty, mutta Piffenin haluamaan lopputulokseen ei ole päästy. Yhdistetty päävalmentajan ja valmennuspäällikön pesti ei tunnu ketään kiinnostavan…

Eräs Käsipalloliiton hallituksen jäsen totesi minulle jokin aika sitten lohduttavasti, että ”ei Parainen ole ainoa paikka, jossa ensi kausi on vielä levällään”. En tiedä pitäisikö sen lohduttaa? Käsipallon merkitys Paraisille on joka tapauksessa suuri. Parainen tunnetaan käsipallosta, joten tältä rintamalta olisi tärkeää kuulla välillä jotain positiivistakin.

Olen aidosti huolissani!

(Julkaistu Paraisten Kuulutukset -lehdessä 11.7.2019)

Jalkapallontäyteinen kesä

Meikäläisen jalkakapallokesä starttaa täyteen vauhtiin ylihuomenna lauantaina, kun matkaan Viking Linen Ms Amorellan saattelemana jo ties kuinka monetta kertaa saarelle eli siis Ahvenanmaalle ja kauden ensimmäinen Veikkausliigaselostukseni Ruutuun tulee ottelusta IFK Mariehamn - RoPS. Olen jo usean kesän aikana ollut aktiivinen jalkapallon seuraaja, mutta jotenkin tuntuu, että tästä kesästä on tulossa historian kiireisin.

Kausi 2019:han alkoi meikäläiseltä jo tammikuussa Suomen Cupin otteluilla ja niitä tuli selostettua kahdeksan ottelun verran Tampereella, Porissa, Kauniaisissa ja Maarianhaminassa. Ja tulipa pari viikkoa sitten selostettua myös Kolmosen avausottelu PaiHa - Pargas IF Piffen-TV:lle.

IFK:n ja RoPS:n ottelu siis avaa Veikkausliigakauteni, joka on aikaisempiin vuosiin verrattuna selostuksellisesti vähän hiljaisempi, sillä kahden ensimmäisen sarjakierroksen aika selostettavia otteluita on vain kuusi. Tosin muutama tulee lisää, kun kolmannen kierroksen pelit selviävät. Tähän eivät liigaottelut kuitenkaan jää, sillä pari kertaa olen saarella pelkällä juttukeikailla kirjoittavana toimittajana ja olen myös täksi kaudeksi aloittanut tehtävät Palloliiton otteludelegaattina. Näitä otteluita on tiedossa tällä hetkellä kaksi - Tampereella ja Turussa -, mutta toukokuusta eteenpäin tehtäviä ei vielä ole jaettu, joten niitä on lisää tulossa.

Mutta eivät ne pelit tähän jää, sillä kesän aikana selostan myös 13 Ekenäs IF:n ja 13 Musan Salaman Ykkösen ottelua Elisa Viihde Sportille. Kilometrejä on siis luvassa myös Rellulle, kun noihin peleihin ajelen. Eikä siinä sitten kaikki, sillä aivan varmasti minua tulee näkymään kentän laidalla myös ainakin Pargas IF:n kotipeleissä - ensimmäinen huomenna perjantaina PIF - SoVo - ja mahdollisesti myös jossakin PaiHan pelissä, sillä onhan hyvä ystäväni Rodrigo paimiolaisten valmentaja.

Nopeasti laskettuna selostuksia tulee tälle kaudelle siis 32 + Veikkausliigan jatkopelejä. Kohtalainen määrä siis, mutta mitä sitä ei jalkapallon eteen tekisi.

ONNEKSI ON JALKAPALLO!

Olli Lindholm - hieno mies ja hyvä ystävä

Muistan aika elävästi hetken, jolloin tapasin ensimmäistä kertaa Olli Lindholmin. Kyseessä oli Porin Elävän Musiikin Yhdistys Pelmun järjestämä tilaisuus Porissa Riihikedon koululla. Kaksi vihaista punkkaripoikaa (Olli ja Koivusalon Vesku) lähestyivät minua tilaisuudessa tuimat ilmeet kasvoillaan. Loin katseeni nopeasti ympäristöön pakoreittiä etsiäkseni, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt tulee turpaan ja lujaa. No – näin ei kuitenkaan käynyt.

Toimin siihen aikaan Pelmun toiminnanjohtajana ja olin laittanut yhdistyksen toimesta poikien edustaman Appendix –orkesterin boikottiin aikaisemmin sinä vuonna järjestetyn rauhankonsertin tapahtumien vuoksi. Tätä pojat tulivat sydämestään purkamaan ja loppujen lopuksi siitä selvittiin ”vähin naarmuin” ja erosimme sulassa sovussa.

Annoin sitten ”armon käydä oikeudessa” ja kelpuutin Yö-yhteen Pelmu järjestämiin rokkibileisiin Malminpään koululle syyskuussa 1981. Sittenminhän keikasta on julkaistu vinyyli, jonka äänittäjänä toimin. Toki sen tilaisuuden kaikkien bändien esitykset taltioitiin – kiitokset edelleen Broholmin Lapalle, joka lainasi mikseriä. Keikan päätteeksi äänitteeltäkin kuuluu suoraan sanottuna vittuuntunut toteamani ”painukaa vittuun sieltä lavalta”, koska odotin paljon enemmän lavalle seuraavana tulevalta Tero Vaaran luotsaamalta Ry Virsulta.

Matkan varrella ajatukseni Yöstä ja Ollista muuttui ja vuoden 1982 Rockin SM-kisojen Porin karsintojen jälkeen olimmekin jo ”parhaita ystäviä” ja olin myös ottanut Yön silloisen aloittelevan ohjelmatoimistoni listoille. Kaikki siitä eteenpäin onkin historiaa, jonka suuri yleisö hyvin tietää. Vieläkin törmään ihmisiin, jotka muistavat minut Yön managerina, vaikka olen jo 30 vuotta tehnyt aivan jotain muuta.

Yö-yhtye oli tuolloin viiden muusikon, roudareiden ja minun muodostama kaveriporukka, joka käytännössä vietti kaiken aikansa yhdessä joko treenikämpällä Poikkikatu 8:ssa tai sitten alkuaikoina Liikebaarin alakerrassa Lintukaljaa (Light Beer) juoden. Tuokin paikka sitten matkan varrella muuttui Itäpuiston verralle Mustaan Rudolfiin.

Tuosta porukasta Olli erottui selvästi, sillä vaikka aika ajoin Ollikin leijui jossakin korkeammissa sfääreissä muiden bändikavereiden tavoin, hän oli se liima, joka piti porukan kasassa ja yhtenäisenä. Ilman Ollia ja Ollin järjestelmällisyyttä, täsmällisyyttä ja tiukkuutta Yöstä ei olisi tullut pitkäaikaista Suomirockin legendaa. Ja siitä olen ylpeä, että olen saanut tällä matkalla aikoinaan mukana olla. Toki aina se järjestelmällisyys ei ollut ihan tiukkaa, varsinkin kun juhannuksena 1984 Lahden keikan palkkion 17 000 markkaa oli sullottu muovikassiin, joka oli kaiken lisäksi melko näkyvällä paikalla. Onneksi kukaan ei sitä kassia vienyt ja nekin rahat aikoinaan minun toimistolle tilitettiin.

Olli ja Liuhu (Juha Rauäng) olivat siihen aikaan päivittäisiä vieraita toimistollani heti sen jälkeen, kun olivat yhdessä suorittaneet Liuhun päivittäisen työn kuskaten äitinsä silloin omistavan Jussikan ruokapalvelua ympäri Poria. Ensimmäinen kysymys poikien saapuessa toimistolle oli aina ”onko keikkoja” ja olihan niitä. Siihen aikaan en joutunut hirveästi Yötä myymään, vaan toimin pikemminkin jakelijana, että paikat ja ajat sopivat hyvin. Tosin niissäkin joskus sattui pikku lipsahduksia. Taisi mennä ns. ”matkan varrella” keikka Lapuan ja Vaasan välillä käydä jossakin Joensuussa tai vastaavaa, mutta pojat eivät valittaneet. Keikat tehtiin ja sillä siisti.

Ei siinä vuosien 1983 ja 1984 hullunmyllyssä oikein tahtonut mukana pysyä ja jossakin vaiheessa minunkin piti jäädä keikoilta pois ja keskittyä toimistolla keikkojen myyntiin. Onneksi oli Olli, joka piti muun käytännön rullaamassa. Ja vaikka keikoilla ja reissuissa alkoholia kului jne., niin Olli piti huolen siitä, että hommat tuli tehtyä.

Vuosi 1985 ei enää ollut ruusuilla tanssimista ja kesällä totaalisesti perseelleen mennen juhannuksen jälkeen Hakulisen Jussi jätti bändin ja pienen pohdinnan jälkeen bändi päätti jatkaa. Olli otti kitaran kainaloonsa ja sen syksyn ennen Petanderin tuloa bändiin Yö oli hetken aikaan melkoinen rock/punk-bändi. Silloinkin isossa roolissa oli jälleen Olli.

Tammikuussa 1986 olikin sitten minun ”kohtalon keikkani”. Yö kun oli koko historiansa ollut bändi, joka teki ns. prossakeikkoja. Tammikuun alkuun olin kovalla vaivalla saanut myytyä bändille sellaisen Tarvasjoelle Tarvashoviin. Kuinka ollakaan paikalle vaivautui jotain 40 maksanutta ja sehän meni taloudellisesti aivan perseelleen. Bändi meni tämän jälkeen palaveeraamaan Tampereelle Epen ja keikkamyyjäesikuvani Jouko Karppasen kanssa ja lopputulemana oli Yö-yhtyeen ensimmäiset potkut. Meikäläinen, joka oli koko ajan virallisesti ollut bändin 6. ei-soittava jäsen, sai lähteä. Silloinkin asian tuli selittämään Olli yhdessä Liuhun kanssa ja nämä potkut annettiin todella tyylikkäästi. Potkujen jälkeen jäin vielä joksikin aikaa hoitamaan bändin fanclubin asioita ja Yö News –lehden tekoa.

Näiden potkujen jälkeen suhteemme Ollin kanssa pysyi hyvänä ja olimme edelleen yhteyksissä säännöllisesti. Soittelimme toisillemme, vaihdoimme kuulumisia ja taisimme joskus käydä pizzallakin. Kukaan ei siis lähtenyt ovet paukkuen. 90-luvun huonoina aikoina Olli aika ajoin kertoi, että nyt ollaan tehty niin kova levy, että oksat pois. No – kaikkihan tietävät, että näin ei tapahtunut. Yritin kuitenkin koko ajan olla jonkinlaisena tukena - koska sitähän Olli minulta haki - ja uskoa siihen, mitä Olli minulle kertoi. Samaan aikaan kun sitten vielä selostin Porin Ässien pelejä paikallisradiolle ja myöhemmin paikallis-TV:lle, riitti meillä muutakin puhuttavaa.

90-luvun puolivälin jälkeen Yö tuli takaisin ja viimeistään Rakkaus on lumivalkoinen palautti Yön siihen asemaan, mihin se kuului. Ja meidän ystävyytemme Ollin kanssa jatkui ja oli ennallaan – tai no taisi se hieman olla muuttunut Ässät-painotteiseksi.

Vuonna 2002 muutin pois Porista Paraisille ja muistan hyvin, kun silloisen asuntoni keittiössä juttelin Ollin kanssa viimeistä kertaa näitä meidän säännöllisiä viikkokeskusteluja. En ollut enää Ässien mies ja Ollinkin puhelut yllättäen loppuivat. Toki senkin jälkeen olimme aika ajoin yhteyksissä ja pyysihän Olli minua spikkaamaan Turun Caribian juhlakeikalle bändin lavalle, mutta aiheet ja keskustelut eivät olleet enää samoja, varsinkin kun olin ryhtynyt selostamaan TPS:n pelejä ja päässyt toteuttamaan monivuotisen haaveeni Tepsin pelien selostamisesta, vaikka Ilveksen mies olenkin jo 80-luvulta lähtien ollut – ja olen edelleen!

Tässä vuosien varrella olen usein ollut tilanteissa, joissa Ollista ollaan puhuttu kriittisesti, mutta olen aina pyrkinyt muistuttamaan, kuinka hyvä ihminen Olli oli. Minulle Olli oli aina hyvä kaveri, yksi parhaista, vaikka emme enää viime vuosina siis tiiviisti yhteydessä olleetkaan. Ollin poislähtö tuli järkytyksenä, enkä ole vieläkään oikein kunnolla pystynyt edes katsomaan Voice of Finlandin jaksoja, joissa Olli on vielä mukana ja lehtijuttujakin olen sivuuttanut ison määrän. Yksinkertaisesti en ole pystynyt.

Ollin hautajaiset pidetään huomenna Pomarkussa, mutta valitettavasti en pääse paikalle saattamaan Ollia viimeiselle matkalleen. Suuri kaipuu kuitenkin jää – hyvä ystävä ja hieno ihminen on lähtenyt.