Kolmen pisteen kirous

Ei tullut Turun Palloseuralle 3 pisteen voittoa perjantaina Porista, vaikka siihen jälleen kerran olikin kaikki mahdollisuudet. Näin ollen tulevana torstaina 2. tammikuuta tulee täyteen tasan vuosi siitä, kun TPS on viimeksi pystynyt vieraskentällä ottamaan voiton varsinaisella peliajalla. Tuolloin uhrina oli Raumalla Lukko ja TPS:n voitto tuli tuolloin lukemin 4-1. Joukkueen maaleista vastasivat tuolloin Brian Willsie 2 kertaa sekä Ville Vahalahti ja Marko Anttila kertaalleen.

Tuon keskiviikkopäivän jälkeen, joka muuten oli meikäläisen 1400. urheiluselostus radioon tai televisioon, on lunta tullut tupaan oikein urakalla. Tuon päivän jälkeen TPS on pelannut liigassa 29 vierasottelua ja hävinnyt niistä suoraan 16, voittolaukauksilla 6 ja jatkoajalla 3. Voittoja ei siis ole tullut yhtään varsinaisella peliajalla ja vain kerran on otettu voitto jatkoajalla ja kolme kertaa voittolaukauksilla. Saldo on siis karmea: 17 pistettä 87 mahdollisesta ja näistä 12 tällä kaudella! Ei siis ole mikään ihme, että joukkue komeilee sarjataulukon viimeisenä. Siitä huolimatta TPS ei ole ollut tällä kaudella huonoin vierasjoukkue, sillä Porin Ässien vierassaldo on tällä kaudella vieläkin huonompi kuin Palloseuralla eli 8 pistettä. Mikä siinä sitten oikein mättää?

Jos ajatellaan tätä kautta kokonaisuutena, niin odotukset kauden suhteen olivat kuitenkin korkeammalla kuin nykytilanne. Aivan sinne 6 joukkoon nyt sentään en uskonut joukkueen pääsevän, mutta sijat 7-10 olivat mielestäni täysin haarukassa. Kausi alkoi Espoossa niukalla jatkoaikatappiolla ja ensimmäisessä kotiottelussa kyykytettiin Ässiä ja siinä vaiheessa homma näytti kohtalaisen hyvältä. Niukka 2-3 -kotitappio Pelicansia vastaan kuitattiin heti seuraavassa pelissä Oulussa hienolla rankkarivoitolla ja tuossa pelissä TPS vei paikka paikoin Kärppiä kuin litran mittaa. Hyvältä siis näytti. Sitten tuli kolme peräkkäistä tappiota, mutta siinäkään vaiheessa ei näyttänyt huonolta, koska kolmesta seuraavasta ottelusta otettiin kuitenkin 7 pistettä ja kaiken huipuksi 15. lokakuuta sijoitus sarjassa oli kuitenkin 10. Sen jälkeen tulikin lunta tupaan ja 7 peräkkäistä tappiota, kunnes KalPa kaatui kotikentällä 31.lokakuuta lukemin 6-3. Tästä eteenpäin taival onkin ollut tuskien taivalta ja joukkue on pudonnut sarjajumboksi.

Jotain ihmeellistä tuossa siis on, sillä alkukaudella joukkueen pelissä ei ollut mitään vikaa ja parhaimmillaan se oli hienoa katsottavaa. Huonoimmillaan se puolestaan on ollut todella karmeaa. Pelillisesti TPS ei kuitenkaan ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ollut vastustajaansa jäljessä ja muutamassa tappioon päättyneessä pelissä se on jopa ollut (periaatteessa) kentällä se parempi joukkue. Sanotaan, että onni pitää ansaita ja useassa tapauksessa juuri näissä peleissä sitä onnea ei sitten ole ansaittu, sillä se on liukunut vastustajan puoleen. Sen verran erikoisella tavalla muutamissa otteluissa vastustaja on sen voittonsa loppujen lopuksi saanut. Sanoisin, että suurin syy tappiohin on korvien välissä. Pieni osansa toki saattaa myös olla syksyn mediamyllytyksessa, mutta niihin en tässä yhteydessä ota sen enempää kantaa kuin toteamalla, että eivätköhän nekin ole jollakin tapaa vaikuttaneet.

Seuraavan kerran TPS:lla on mahdollisuus hakea sitä kolmen pisteen vierasvoittoa ensi lauantaina Lahdesta ja mukavaa olisikin jos sitä ennen otettaisiin kotiotteluissa KalPaa ja Tapparaa vastaan pisteitä. Pudotuspeliviivalle pääseminen, joka tosin vaikuttaa melko utopisttiselta ajatukselta, tarvitaan nyt niitä kolmen pisteen voittoja. Ihmeitä tosin on ennenkin tapahtunut. Muistetaan nyt vaikka Ässien taival mestaruuteen viime keväänä ja hieman samanlainen oli kyllä TPS:nkin taival mestaruuteen keväällä 2010. Silloin se tosin vaati pari uutta miestä, Lee Sweatt etunenässä mutta kuitenkin.

Otetaan nyt kuitenkin loppukaudesta kaikki irti, ollaan realisteja, mutta siitä huolimatta toivotaan ihmettä!

Lontoon Mitalla

Minulla on jo usean vuoden ajan ollut tapana poiketa joulun alla muutamaksi päiväksi Lontooseen. Näin tein tänäkin vuonna. Jossakin vaiheessa nuo reissut olivat joululahjojen ostosmatkoja, mutta nyt kun lapset ovat jo kasvaneet, niin isoiksi, että en osaa heille sieltä enää mitään ostaa, on näistä reissuista tullut muutaman päivän irtaantumisia arjesta rankan jääkiekkosyksyn jälkeen. Tällä kertaa reissu tosin osui pidemmän pelitauon kohdalle,sillä jo heti seuraavana päivänä olin Helsingissä selostamassa Jokerit-TPS –ottelua.

    Näillä Marple Archin  kulmilla vuonna 1975 sijaitsi Virgin Recordsin ensimmäinen myymälä Lontoossa

Tämänkertainen matka oli kuitenkin hieman erilainen kuin aikaisemmin, mutta ennenkuin mennään siihen, niin haluan kertoa, että kävin Lontoossa ensimmäisen kerran Interrail-matkani yhteydessä vuonna 1975, mutta vuodesta 1988 lähtien olen käynyt siellä säännöllisesti vähintään kerran vuodessa, parhaimmillaan jopa 4 kertaa vuoden aikana. Hyvä ystäväni Ossi Laurila nimittäin muutti Lontooseen vuonna 1987 töihin BBC:n suomenkieliseen toimitukseen ja on sen jälkeen toiminut kansalaisjärjestö Finn-Guildin pääsihteerinä. Tämä on mahdollistanut sen, että minulla on ollut ”toinen koti” Lontoossa 25 vuoden ajan. Leikkisästi myös Ossin kanssa aikoinaan totesimme, että samoissa tiloissa toimii myös yritykseni Rockfunin Lontoon toimisto. Tämä taas siitä syystä, että toin -80 ja -90 –lukujen vaihteessa englantilaisia bändejä kiertueelle Suomeen ja näiden asioiden puitteissa kävin useasti neuvotteluja paikan päällä. Lontoo on siis vuosien varrella tullut monella tapaa tutuksi paikaksi ja siksi aina välillä olenkin kutsunut sitä toiseksi kotikaupungikseni.

Mutta, niinkuin sanotaan, maailma muuttuu Eskoseni, ja näin muuttuu tämäkin. Ossi on nimittäin ensi keväänä muuttamassa runsaan 26 vuoden lontoolaisuuden jälkeen takaisin Suomeen ja tästä syystä, vaikka reissu oli jälleen kerran onnistunut, tunnelma oli hieman haikea. Rockfun Promotions & Agency Oy:n Lontoon toimisto on nyt sitten tämän reissun jälkeen suljettu, tosin ilman mitään sen suurempia seremonioita.  Olen siis Lontoossa majaillut mm. Harrow Roadilla, Barons Courtissa, Camden Squarella ja Cressida roadilla. Toki myös muutaman kerran hotellissa.

                     Harrow roadin "koti" tuo penthouse tuolla ylhäällä

Näihin 25 vuoteen mahtuu kaikenlaista, huippuna tietysti Led Zeppelinin O2:n konsertti 10. joulukuuta 2007. Olen nähnyt lukuisia hyviä konsertteja, hienoja musikaaleja, Agatha Christien legendaarisen Hiirenloukun muutamaan otteeseen, mennyt kihloihin Speakers Cornerissa, käynyt eri museoissa, tehnyt Ulkosuomalaisen Tarina –ohjelman TV2:lle, ollut äänittämässä levy-yhtiölleni Poison Facen albumin (tosin Lutonissa, mutta asuimme Lontoossa) jne. jne. Unohtaa ei toki missään nimessä sovi jalkapalloa. Olen nähnyt suosikkijoukkueeni Liverpoolin pelaavan sekä Lontoossa että kotikentällään Anfieldillä Liverpoolissa. Vahvana mielikuvana ajatuksissani on liigakauden avausottelu vuodelta 1988, kun Wimbledon ja Arsenal kohtasivat Winbledonin kotikentällä. Se oli melkoinen kokemus kaikella tapaa.  Tarinoita riittäisi näistäkin peleistä, konserteista ja musikaaleista vaikka kuinka paljon, mutta siihen ei tällainen normaali blogi riitä. Ehkä joskus sitten kun kirjoitan sen kirjan, jota minua on useasti jopa pyydetty kirjoittamaan.

                                          Kantapubini Spread Eagle

Suurena oluen ystävänä Lontoo on minulle lukuisine pubeineen eräänlainen taivas, vaikka turhan usein olen saanut juodakseni melko huonoa tuotetta. Ei se englantilainen olut nyt niin kauhean hyvää aina ole, mutta sitten kun sen helmen löytää, niin sitten se on hyvää. Pubejakin on jäänyt mieleen muutamia: Ye Olde Cheshire Cheese (Lontoon vanhin pubi), Blackfriars, The Old Bank of England, Waxy O’Connors, Spread Eagle (kantapubi), Tottenham, De Hems, French House jne. jne.  Viimeisin ”löytö” oli tietysti Brew Dogin pubi, tuon loistavan skotlantilaisen panimon oma pubi, missä valikoimassa oli melkoinen joukko panimon omia tuotteita, kruununa tietysti aivan loistava Punk IPA!

                                          Brew Dogin oma pubi

Yksi Lontoon hienouksista on myös se, että se on täynnä upeita ravintoloita. Kaikkea löytyy ja kaikkea on tullut maistettua. Ensimmäisellä reissulla (ei se Interrail) taisimme käydä Ossin kanssa Notting Hillin nurkilla tai jossakin libanonilaisessa ravintolassa. Intialaista, kiinalaista ja italialaista on tietysti särvitty monta kertaa, mutta on sitä välillä sorruttu ihan perinteiseen hampurilaiseen tai kebabiinkin. Pubiruokailu on tietysti luku sinänsä ja aivan must! On myös syöty perinteistä englantilaista perheruokaa ystävieni luona. Joka kerta muuten annoksessa on ollut mukana herneitä, tai no ei nyt ihan joka kerta.

                                          Pubiruokaa Spread Eaglessa

Mutta vielä takaisin tähän reissuun, joka ajoittui ajanjaksolle 9.-12. joulukuuta. Maanantaina ohjelmassa oli Steeleye Spanin konsertti Barbicanissa. Olin edellisen kerran nähnyt bändin 1975 Turun Konserttitalolla ja Kalannin Urheilutalolla. Odotukset olivat korkealla, koska nuo kaksi konserttia ovat olleet niitä elämäni huipppukonsertteja. Folkrock kun oli suosikkimusaani 70-luvulla. Ja kyllä kannatti mennä paikalle, sillä konsertti oli aivan upea. Maddy Prior kumppaneineen oli muuttunut ainoastaan ulkoiselta olemukseltaan, musiikki oli edelleen sitä samaa ja hienoa folkrockia. Ja tietysti konsertin huipennuksena kuultiin All Around My Hat ja Gaudete. Tiistain ohjelmassa puolestaan oli Lion King –musikaali The Lyceumissa. Wau, olipa upea! Keskiviikkona sitten katsottiinkin pubissa Champions Liigaa. Siis hyvin tyypillinen Lontoon reissu.

                                          Steeleye Span Barbicanissa

Vielä tähän päätteeksi kerrottakoon, että tämän jutun otsikon olen lainannut Ossilta, sillä Ossi julkaisi aikoinaan kauan kauan sitten Lontoosta kertovan kirjan juuri tuolla nimellä ja näiden 25 vuoden aikana olen taatusti saanut monella tapaa nauttia Lontoosta nimenomaan Lontoon mitalla. Tulen suuresti kaipaamaan näitä Ossin kanssa Lontoossa vietettyjä aikoja ja ensi vuoden puolella ystävyys jatkuu Suomessa. Onneksi kummipoikani Ralph jää edelleen sinne, on ainakin joku syy mennä rakastamaani kaupunkiin uudelleen! Lontoota parempaa paikkaa ei ole – Lontoon mitalla!