Mitä!?!? Joko siitä on kaksikymmentä vuotta!
Jos valehtelisin, sanoisin, että muistan sen päivän kuin eilisen päivän. Tästä
on siis pääteltävä, että muistan eilisenkin päivän todella huonosti. Mutta joo,
ainakin se päivä loppui hienosti.
Vuoden 1996 ratkaiseva sarjakierros lähti
liikkeelle kutkuttavasta tilanteesta. Voitolla voittaisimme Suomen mestaruuden
ja juhlat olisivat valmiina alkamaan. Sen verran kuitenkin uskoin/uskoimme
tulevaan mestaruuteen, että Sokos Hotel Vaakunan kanssa ottelun jälkeiset
juhlat ja sauna oli varattuna jo etukäteen. Ja taisi olla, että ainoastaan
kerran keskusteluissa Vaakunan taholta todettiin, että jos nyt hopealle jäätte,
niin Moritz ja sauna ovat joka tapauksessa käytettävissä.
Silloin kun suostuin/aloin sen kauden joukkueenjohtajan
työni, olin mielessäni päättänyt, että kausi tulee päättymään mestaruuteen,
mutta jossakin vaiheessa uskoani koeteltiin melkoisesti. Juhannuksen tienoilla
ajattelin jo, että enkö minä sittenkään saa työstäni tällä kaudella palkaksi
mestaruutta! Onneksi suunta muuttui ja mestaruusjuna lähti puksuttamaan Airistolle
suuntautuneen minileirin jälkeen. Leirin aikana kaatui ystävyysottelussa
nykyisen kotikaupunkini PIF maalein 2-1. Kohtalokas reissu muuten tuo minun
parin kuukauden työkeikka Airistolla. Matkaan tarttui vaimo ja muutamaa vuotta
myöhemmin myös muutto Paraisille, missä olen nyt asunut jo 14 vuotta.
Koska tuo lokakuisen sunnuntain ottelu oli siis
tärkeä, suuntasi bussimme jo lauantaina kohti Kokkolaa, missä majoituimme
paikallisessa Vaakunassa. Meikäläisen kämppiksenä tietysti ”joukkueen äiti” eli
aina yhtä hyvä, luotettava ja loistava huoltaja Jorma ’Mami’ Murto. Ja jos nyt
totta puhutaan, niin Mamin ja minun valmistautuminen seuraavan päivän peliin
oli hieman erilainen kuin joukkueen, mutta tarkemmin sitä en kerro, mutta
onneksi ”meillä oli omat eväät mukana”, vaikka Vaakunankin illallinen ihan hyvä
olikin.
Kauan odotettu sunnuntai starttasi tukevalla
aamupalalla ja tämän jälkeen, jos nyt oikein muistan, kevyet aamutreenit
Kokkolassa ja sitten edessä olikin matka Pietarsaareen tutun Jaron vieraaksi.
Jaro oli lähtenyt loppusarjaan ykköspaikalta, mutta oli hyytynyt ja me
puolestamme olimme hiipineet pikku hiljaa kohti ykköstilaa.
Itse pelistä, jonka selostin Radio Porille, en
paljonkaan muista, ainoastaan kentän surkea kunto ja Luiz Antonion maaliin
johtanut kääntölaukaus ovat piirtyneet lähtemättöminä mieleeni. Olin myös ennen
peliä tehnyt päätöksen, josta aivan jälkikäteen kaikki eivät Radio Porissa
pitäneet, että jos mestaruus on tullakseen, en selosta ottelun loppuhetkiä,
vaan juhlin sitä kentän laidalla joukkueen kanssa. Näin myös tein ja muutamia
minuutteja ennen ottelun päättymistä singahdin selostuskopista
pukukoppikäytävälle hakemaan mestaruushatut, jotka oli onnistuneesti
salakuljetettu joukkueen tietämättä stadionille. Murron Tappi hoiti selostuksen
loppuun, mistä edelleenkin suuret kiitokset Tapille.
Timo Keltasen puhallettua
pilliin ottelun päättymisen merkiksi, alkoivatkin sitten villit voitontanssit
ja tunnelma oli kerrassaan upea. Porilaiskannattajat katsomossa olivat
kannustaneet joukkuetta upeasti ja fiilis oli mahtava. Eihän sitä
yksinkertaisesti voi sanoin kuvata. Meikäläinen sai sen mestaruuden, jota olin
joukkueenjohtajaksi alettuani myös ajanut takaa.
Pyykölän poninhäntää kukaan ei uskaltanut
leikata, vaikka siitäkin oli etukäteen puhuttu. Nykyisin hiuksettomalle
Pyykölälle tuo poninhäntä oli siihen aikaan erittäin tärkeä. Suihkuun mies
sentään saatiin vaatteet päällä laitettua.
Myös Radio Poriin tekemäni haastattelu
edesmenneen Jarmo Alatensiön kanssa on jäänyt mieleeni. Alatensiön ura
pelaajana päättyi upeimmalla mahdollisella tavalla: kaksinkertaisena Suomen
mestarina. Tämän Tenu myös muisti haastattelussa muutamaan otteeseen mainita.
Paluumatka Poriin olikin sitten yhtä hulinaa.
Bussissa meillä oli suora yhteys juhlapaikalle Vaakunaan ja Pennasen Kari oli
tehnyt melkoiset viritykset, että bussista tehdyt haastattelut ja tunnelmapalat
kuuluivat myös Porissa ja vastaanottokomitealla oli koko ajan tiedossa, missä
kohtaa bussimme liikkui. Kun sitten vihdoinkin saavuimme Poriin, emme olleet
uskoa silmiämme! Koko Gallen-Kallelankatu oli täynnä ihmisiä ja bussi ei
tahtonut kunnolla päästä Vaakunan oven eteen. Siksi tiukassa katu oli juhlivia
porilaisia. Ja kun pääsimme bussista ulos, tutut ja tuntemattomat ihmiset
tulivat halaamaan meitä. Suuret porilaiset sankarit olivat palanneet kotiin
Suomen mestareina!
Siitä hetkestä eteenpäin en sitten kyllä muista
enää mitään ja itse asiassa tuota sunnuntaita seurannut viikko ja toinenkin
meni melkoisessa sumussa, mutta voin vakuuttaa, että hauskaa oli. Porissa oli
muuten siihen aikaan aika mukavia saunapaikkoja.
Tuosta mestaruudesta on siis kohta 20 vuotta.
Paljon on vettä virrannut sen jälkeen Kokemäenjoessa ja FC Jazz on välillä
käynyt todella alhaalla, mutta uskon ja toivon, että FC Jazz pelaa vielä
jonakin päivänä Veikkausliigassa, sillä sen 14 vuoden aikana, mitä olen pois
Porista ollut, myös muualla Suomea kaivataan Poria takaisin liigakartalle. Jazz
oli kuitenkin brasseineen jne. melkoinen väriläiskä suomalaisessa jalkapallossa
ja olen edelleenkin sitä mieltä, että FC Jazzin vuoden 1993 mestaruusjoukkue on
paras seurajoukkue, mitä Suomessa on koskaan ollut. Vuoden 1996
mestaruusjoukkue puolestaan oli LOISTAVA RYHMÄ LOISTAVIA IHMISIÄ JA PELAAJIA!!!
Timo Järvenpää
Joukkueenjohtaja
Suomen mestari vm. 1996
